Umh, mä en niiiin hallitse näitä tietkoneita. Miten vitussa te väännätte ittellenne noita hienoja ulkoasuja?
No hei, kiitti sille jäbälle jonka sivuilta ton latasin.
Vois tietty pyytää poikaystävää apuun, mut mitä sille sanois?
"Hei voisiks vähän auttaa, ku aattelin ruveta kirjottamaan blogia musta ja mun ongelmista. Niin ja sun ongelmista."

Aluksi aattelin ruveta kirjottamaan blogia vain mun syömisistä ja sen kyttäilyistä, mut nyt kun tarkemmin aattelen ni antaa mennä vaan. Tulkoon tästä nyt mun yleinen vuodatusmesta. Vuodatus.nettihän tää olikin. Hmh.

Mulla on nyt hyvä olo. Sellanen mukavan leijuva. Sellanen, että kaikki on nyt hyvin, voi, niin valtavan hyvin. Kyllähän mä tiedän, että tää on vaan kemikaalien aiheuttamaa illuusiota, mutta ei se haittaa, koska nyt en aattele syömisiäni tai no oikeastaan mitään pahaa. Normaalitilassa mä olisin kakomassa vessanpöntön luona silmät kyynelissä miettien, että miks vitussa se ei tuu ulos. Miks mä en enää osaa. Vittu mä en osaa enää edes tätä.
Tosin tuokaan ei ole jokapäiväistä. Mutta sen ruokamäärän perusteella mitä tänään olen vetänyt, se olisi mitä luultavammin tämän illan ohjelma.
Se on vähän hassua. Hassua, että mä edes stressaan siitä. Mä en halua stressata siitä. Mun ei tarvitsisi.Mä en edes halua olla anorektikko, mä en tähtää siihen. Mä vain haluan olla hiukan hoikempi, ja sitten vielä hiukan, ehkä vielä vähän. Ja älkää käsittäkö väärin, en mä siis olekkaan anorektikko.
En mä edes tiedä mistä kaikki alko. Ei kukaan ole mua koskaan haukkunut, päinvastoin. Miehiä on riittäny ja mun nykynenkin rakastaa mun kroppaa ja kaveritkin huomauttelee, jos en syö. Ne sanoo ettei mun tarvii kiduttaa itteeni tällälailla, kun mä oon niin hoikka muutenkin.
Mut mä en ajattele niin ja se riittää. Tajuatteko te? Tajuattehen? Mä toivon niin. Siksi mä tänne kirjotan.

Kaikki varmaan alko siitä kun olin yhden päivän syömättä, ei vaan tehny mieli. Siitä tuli yht' äkkiä hyvä olo. Mä rakastan ruokaa ja ihmeteltiin aina muitten kanssa, että miten vitussa jotkut voi olla syömättä, mut nyt mä tajuun sen ihan kirkkaasti.
Mun vatsa tuntu pienemmältä ja kun sitä veti sisään, sai kylkiluut näkyviin täysin.
Ja se fiilis, mä olin ihan voittaja. Mä olin myös jotenkin hiukan tokkurassa.
Kuulostaa ihan hölmöltä, mutta ei se ollut. Sitä se ei todellakaan ollut.

Nyt tuosta on jo aikaa, mutta se vaikuttaa mun elämääni silti. Mä yritän olla syömättä ja kun tietyn rajan yli on päässyt, ei edes tee mieli ruokaa. Sitten jossain vaiheessa sitä ratkeaa ja ruokaa vaan mättää. Sitä ei hallitse.
Sä et olekkaan niin ihana ja täydellinen, sä et hallitse itteäs.

Ja tämän takia mä aloitin blogini. Mä haluan hallita itteäni. Mä haluan saada edes jotain selkoa kaikkeen.

Ja jos teistä joku nyt lukee tätä, niin kommentoikaa ihmeessä.